sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

muut kaatuu me ei milloinkaan

Voi lässynlää. Oon aivan surkea. Meillä meni agilitykisat aivan päin honkia ja minua vain naurattaa. Mulla ei ollut pää kasassa ja koirakin eleli vain omaa elämäänsä, veteli vain pitkin kisapaikkaa kieli vyön alla kohti lähtöpaikkaa. Koira kyllä käyttäytyi niin radalla kuin sen ulkopuolella. Ei vain ollut kisafiilistä. Tusinan verran hylkyjä saatiin kolmelta radalta :D Eka radalla tapahtui jotain ja koko pakka hajosi, aloin nauramaan ja siihen se jäikin. Saatiin räpiköityä maaliin kuitenkin. B-radalta saatiin jopa kymppi! Rima tippui ja keppien sisäänmenossa meni väärästä välistä. C-rata menikin sumussa, myöhästyin startista enkä muistanut rataa. Erittäin hyvät lähtökohdat siis! Ja huonosti se menikin, kepit jouduttiin aloittamaan NELJÄ kertaa uudestaan! En muista päivää milloin noin olisi tehnyt. Rytmi meni yksinkertaisesti sekaisin. En sitten muistanut loppurataa, mutta tosi hieno poispäinkääntö tehtiin! Vika rata on videolla ja se löytyy täältä. Kiitos Johannalle kuvauksesta!

 Kursivoiduista lauseista sen verran, että pitihän se kokea tämäkin päivä, kun kaikki menee huonosti. Jotenkin ehkä toivoinkin että joskus tämmöinen päivä tulisi. Duke on joka asiassa niin nopea oppimaan ja kaikki on ollut yhtä onnistumisten vuoristorataa, joten hyvä että tuli lopulta se jyrkkä lasku. Olen pitänyt aina lähes itsestäänselvyytenä sen että Duke osaa melkein ajatuksesta kaiken. Pitihän joskus tulla se henkinen lasku että mulle muistutetaan ettei tuo ole superkoira vaikka se sitä lähenteleekin. Tästä on suunta vain ylöspäin! Sitä paitsi, eikö sitä sanota että pitää käydä ihan pohjalla ennenkuin voi nousta?



 Jotenkin kummallista että minä otan nämä näin kevyesti, yleensä olen niin kilpailuhenkinen että meinaan itkeä jos epäonnistun. Ei se haittaa jos rima tippuu mutta jos minä ohjaan huonosti ja koira joutuu tekemään töitä päästääkseen mukaan. Me ollaan kuitenkin parivaljakko, niin treeneissä, kisoissa kuin kotona ja sen näkee. Vaikka sille rähähtää, se katsoo vain kujeilevasti ja tietää juuri millä tavalla sen pitää katsoa minua saadakseen ihan kaikki anteeksi. Se on vaan niin suloisin ja minulle sopivin, tuntuu monesti että katsoisi peiliin Dukea katsoessa, se on niin samanlainen monissa tilanteissa kuin minä. Toiset koirat eivät katso samalla tavalla, eivät tule syliin juuri niinkuin Duke; "MINÄ tulen tähän näin, älä liiku. Haittaako?" Sitten se huokaisee ja näyttää että kaikki on nyt hyvin. Miten silloin voi enää tehdä mitään muuta kuin painaa päänsä toisen kylkeen?


Ei kommentteja: