H

Vetystä.                                                                                                                                                      

Kuva kertonee enemmän kuin tuhat sanaa. :D 

Vety on hirvittävän sympaattinen ja kiltti. Siinä on jotain semmoista mitä monessa muussa ei ole. Se on todella lojaali.
Se tykkää muista ihmisistä, tutuista varsinkin. Se on ollut minun mukana ukin luona hoitokodissa ja on siellä kuin kala vedessä. Vieraat, ehkä vähän epävarmat mummot ja papat ovat saaneet pusun ja hännänheilutuksia. Vety on täysin sinut itsensä kanssa. Sillä ei ole mitään tarvetta mennä esim. kotona istuskellessa muiden syliin. Yleensä se on minun vieressä. Se voi mennä, -ja saattaakin- joskus hypätä muiden kainaloon.
Silti sen ei tarvitse. 

<3

Vetyä on tosi helppo kouluttaa. Se on vastaanottavainen, ei ryntää joka suuntaan vaan ihan oikeasti oppii mitä sille kertoo. Ruutua kun ollaan sen kanssa tehty, on aloitettu ihan leluruuduilla ja jatkettu siitä tyhjiin ruutuihin. Vaikka ruudussa oli lelu, ei Vety juossut sinne päätä pahkaa. Meni ihan reippaalla laukalla mutta ei täysiä. Otti lelut ihan palkkana kuitenkin. Nyt kun on tehty enemmän toistoja ja koira tietää mihin sen pitää ruudussa mennä, on vauhti kasvanut. 

Siitä on tullut ihan mun paras kaveri. Se iskee jotenkin niin syvälle. Luin pari päivää sitten näiden Ä-pentujen blogia ja tuli niin ne vanhat fiilikset pintaan. Se onni kun pentuja alkoi syntymään ja kun kolmen syntyneen pennun jälkeen oli maailmassa 2 urosta. Vety oli sitten pentueen nuorin ollen seitsemäs pentu. Kyllähän niitä olisi tuijottanut vaikka kuinka kauan. <3 

Päivien kirkkaus ja tiet taisteluiden
Kenen kanssa ne kulkea saan
Voiko tuntea omansa joukosta muiden
Tuhansista tunnistaa

Olisin toki ottanut minkä tahansa pennuista, mutta mustatrikit vaan iski heti. En keksi mitään lisättävää tuohon koiraan. Se tekee fiiliksellä, se tottelee ja sen voi päästää mihin tahansa tilanteeseen ilman että huimaisi. Niin lasten, vanhusten tai muiden koirien kanssa. 

Monet tietääkin että meidän alkutaival ei ollut se ihan helpoin. Minä olin koulussa pitkiä päiviä, ja nuori sisustusarkkitehdin alku kotona takasi sen että taulut oli lattialla kun kotiin pääsin. Niistä ajoista on kuitenkin päästy pitkälle. Joka treenistä ja hetkestä kun ollaan nätisti osaan olla nykyään kiitollinen. Osa hetkistä tietenkin nousee ylitse muiden. Viime viikolla oltiin treenaamassa tokoa ja tehtiin ryhmässä avoimen istumista. Siinä se "hullu rähjääjä" (kiitos vaan tästä nimestä hlö X) istui ja napotti minuun kentän laidalle kun muut tippui maahan tai alkoivat haukkumaan. Tuntui hyvältä :) Ei toki se että muut touhuili vaan se että minun koirani ei. 

Kiitos Vety että olet olemassa. Joka aamu saan herätä herätyskellon aikaan siihen että joku hyppää viereen. Ei se muuta tee, tulee vaan ihan lähelle. Joka kerta kun tulen kotiin se hyppää syliin. Joka kerta kun sanon Vetyn nimen, se tulee ja kysyy että mitä asiaa. Joka kerran jälkeen kun sille on joutunut kertomaan asioita hieman lujemmin, se tulee silti yhtä reippaasti luokse eikä mielistele.